Virginia-nimisellä Jehovan todistajalla on locked-in-oireyhtymä. Hän on halvaantunut. Hän näkee ja kuulee, kykenee avaamaan ja sulkemaan silmänsä ja liikuttamaan hieman päätään mutta ei syömään eikä puhumaan. Aiemmin hän oli terve ja energinen, mutta eräänä aamuna vuonna 1997 hän tunsi takaraivossaan jatkuvaa, viiltävää kipua. Hänen miehensä vei hänet sairaalaan, ja samana iltana hän vajosi koomaan. Kaksi viikkoa myöhemmin hän heräsi teho-osastolla: hän oli hengityskoneessa eikä pystynyt liikkumaan. Muutamaan päivään hän ei muistanut mitään, ei edes sitä, kuka hän oli.

 Virginia kertoo, mitä sitten tapahtui. ”Muistini alkoi vähitellen palata. Rukoilin kiihkeästi. En halunnut kuolla enkä jättää pientä poikaani ilman äitiä. Yritin kerätä rohkeutta palauttamalla mieleeni niin monta raamatunkohtaa kuin pystyin.

 Myöhemmin minut siirrettiin pois tehohoidosta. Olin puoli vuotta eri sairaaloissa ja kuntoutuskeskuksessa, minkä jälkeen pääsin kotiin. Olin edelleen täysin halvaantunut ja tarvitsin apua kaikessa. Se oli todella masentavaa. Minusta tuntui, ettei minusta ole mitään hyötyä kenellekään, ei toisille eikä Jehovalle. Surin myös poikani puolesta. Miten pystyisin pitämään huolta hänestä?

 Aloin lukea elämäkertoja Jehovan todistajista, jotka olivat kokeneet jotain samankaltaista. Hämmästyin, miten paljon he pystyivät tekemään Jehovan palveluksessa. Toisten kokemuksista oli apua, ja päätin kehittää myönteistä asennetta ja keskittyä siihen, mitä pystyin tekemään. Ennen sairastumistani minulla ei ollut paljon aikaa hengellisiin asioihin, mutta nyt minulla ei muuta ollutkaan kuin aikaa. En antanut itseni vaipua epätoivoon vaan keskityin suhteeseeni Jehovaan.

 Olen opetellut käyttämään tietokonetta. Kirjoitan sellaisen tietokoneohjelman avulla, joka reagoi pään liikkeisiin. Se käy voimille, mutta näin voin tutkia Raamattua ja kirjoittaa kirjeitä ja sähköposteja, joissa kerron toivostani. Minulla on myös kirjaintaulu, jota käytän kommunikoidessani toisten kanssa. Se jonka kanssa keskustelen, osoittaa minulle kirjaimia yksi kerrallaan. Kun hän tulee oikean kirjaimen kohdalle, suljen silmäni sen merkiksi. Näin muodostamme sanoja ja lauseita. Joistakin sisarista on tullut aikamoisia eksperttejä arvaamaan, mitä aion sanoa. Ja kun he joskus arvaavat väärin, silloin meillä vasta hauskaa onkin.

 Pidän kovasti siitä, että voin olla mukana seurakunnan toiminnassa. Seuraan kokouksia etänä, nykyään videoyhteyden avulla. Kun jokin ohjelmanosa käsitellään kysymyksin ja vastauksin, kirjoitan oman vastaukseni ja joku toinen lukee sen ääneen. Lisäksi meillä on tapana katsoa ystävien kanssa uusin JW Broadcasting -kuukausiohjelma etäyhteyden välityksellä. a

 Minulla on ollut locked-in-oireyhtymä nyt jo 23 vuotta. Täytyy myöntää, että toisinaan mieli on maassa. Vaikeina hetkinä olen saanut apua rukouksesta, veljien ja sisarten seurasta ja siitä, että olen ollut aktiivinen Jehovan palveluksessa. Seurakunnan tuella olen pystynyt olemaan yli kuusi vuotta osa-aikaisena tienraivaajana. Olen yrittänyt olla hyvänä esimerkkinä pojalleni Alessandrolle. Hän on nykyään naimisissa ja palvelee seurakunnassa vanhimpana. Lisäksi hän ja hänen vaimonsa ovat vakituisia tienraivaajia.

 Mietiskelen usein, mitä kaikkea voin tehdä tulevaisuudessa paratiisissa. Aivan ensimmäiseksi haluan puhua Jehovasta omalla äänelläni. Lisäksi haluaisin kävellä maaseudulla puronvartta pitkin ja vain ihastella maisemia. Ja koska olen ollut letkuruokinnassa viimeiset kaksikymmentä vuotta, odotan kovasti, että saan itse poimia omenan suoraan puusta ja haukata sitä. Ja italialaisena odotan tietenkin innolla sitä, että pääsen kokkaamaan ja syömään lempiruokiani, kuten pizzaa!

 ’Pelastuksen toivo’ on auttanut minua suojelemaan mieltäni (1. Tessalonikalaisille 5:8). Olen varma, että fyysiset rajoitukseni ovat pian poissa. Näen jo itseni uudessa maailmassa, ja se tuo minulle suurta iloa. En malta odottaa sitä, että saan elää ’todellista elämää’, jonka Jehova on luvannut antaa valtakuntansa välityksellä.” (1. Timoteukselle 6:19; Matteus 6:9, 10.)