JO 1920-LUVULLA raamatuntutkijat pyrkivät tavoittamaan vilpittömiä totuudenetsijöitä Georgiassa. Vuonna 1924 Beirutissa Libanonissa avattiin toimisto ohjaamaan saarnaamistyötä alueella, johon sisältyivät Armenia, Georgia, Syyria ja Turkki.

Joitakin totuuden siemeniä kylvettiin Georgiassa kenties jo tuolloin, mutta ne eivät heti tuottaneet näkyviä tuloksia (Matt. 13:33). Ajan kuluessa Valtakunnan sanoma kuitenkin levisi ja sai aikaan merkittäviä muutoksia monen georgialaisen elämässä.

Toisen maailmansodan syttyessä Vaso Kveniašvili oli teini-ikäinen. Koska Georgia oli osa Neuvostoliittoa, hänen  isänsä kutsuttiin pian puna-armeijaan. Vason äiti oli tuolloin jo kuollut. Elättääkseen itsensä ja nuoremmat sisaruksensa Vaso, joka oli perheen lapsista vanhin, turvautui varasteluun.

Vaso liittyi erääseen jengiin, ja lopulta hän oli pahasti sekaantunut järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Hän kertoo: ”Tunsin, että alamaailmassa oli enemmän oikeudenmukaisuutta kuin yhteiskunnassa tai hallinnossa.” Pian Vaso kuitenkin tajusi etsivänsä jotain sellaista, mitä ihmisyhteiskunta ei pystyisi tarjoamaan. Hän muistelee: ”Kaipasin jotain, mikä olisi oikeudenmukaista.”

Lopulta Vaso pidätettiin rikollisten toimiensa vuoksi ja hänet karkotettiin työleirille Siperiaan. Siellä hän tapasi  Jehovan todistajan, joka oli vangittu uskonsa vuoksi. ”Viimein löysin sen, mitä olin etsinyt”, Vaso kertoo. ”Meillä ei ollut lainkaan kirjallisuutta, mutta yritin parhaani mukaan omaksua sen, mitä kuulin tuolta veljeltä.”

Kun Vaso vuonna 1964 vapautettiin, hän palasi Georgiaan ja yritti löytää Jehovan todistajia. Samaan aikaan hän piti kirjeitse yhteyttä entiseen vankitoveriinsa. Surullista kyllä tuo uskollinen ystävä kuoli ja Vaso menetti kaikki yhteydet Jumalan kansaan. Hänen täytyisi odottaa lähes kaksi vuosikymmentä ennen kuin hän löytäisi todistajat uudelleen. Vason tarina jatkuu myöhemmin.

Valentina Miminošvilille, nuorelle georgialaiselle naiselle, vankeus natsien keskitysleirillä johti suuriin siunauksiin. Hän tapasi siellä Jehovan todistajia ensimmäistä kertaa. Erityisen vaikutuksen Valentinaan teki heidän  horjumaton uskonsa. Se, mitä he opettivat hänelle Raamatusta, kosketti häntä syvästi.

Palattuaan sodan jälkeen kotiin Valentina alkoi kertoa löytämästään uskosta toisille. Pian hänen toimensa kuitenkin herättivät paikallisten viranomaisten kiinnostuksen, ja hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi työleirille Venäjälle. Siellä hän tapasi Jehovan todistajia uudestaan, ja myöhemmin hänet kastettiin.

Kun Valentina oli vapautettu leiriltä vuonna 1967, hän muutti Länsi-Georgiaan, missä hän vaivihkaa jatkoi saarnaamistaan. Hän ei vielä silloin tiennyt, että hänestä tulisi vastaus erääseen sydämen pohjasta esitettyyn rukoukseen.

Vuonna 1962 sisar Antonina Gudadze muutti Siperiasta Georgiaan ei-uskovan georgialaisen aviomiehensä mukana, joka oli päättänyt palata kotimaahansa. Antonina oli kotiseudullaan Siperiassa kuullut totuudesta sinne karkotetuilta todistajilta. Asuessaan nyt Georgian itäosassa sijaitsevassa Hašurin kaupungissa hän huomasi olevansa täysin erossa hengellisistä veljistään ja sisaristaan.

Antonina muistelee, miten Jehova vastasi hänen rukouksiinsa: ”Eräänä päivänä sain äidiltäni Siperiasta paketin, johon oli taitavasti kätketty raamatullista kirjallisuutta. Kuuden seuraavan vuoden ajan sain hengellistä ravintoa tällä tavoin. Joka kerta kun sain kirjallisuutta, kiitin Jehovaa hänen antamastaan hengellisestä ohjauksesta, rohkaisusta ja huolenpidosta.”

Antonina oli kuitenkin yksin. Hän sanoo: ”Pyysin Jehovalta jatkuvasti, että voisin olla taas yhdessä veljien ja  sisarten kanssa. Eräänä päivänä kaksi naista astui sisään kauppaan, jossa työskentelin myyjänä. He kysyivät minulta: ’Oletko sinä Antonina?’ Heidän kasvoistaan huokuva ystävällisyys kertoi minulle, että he olivat hengellisiä sisariani. Halasimme toisiamme kyyneleet silmissä.”

Valentina Miminošvili oli toinen noista sisarista. Antonina oli valtavan innostunut kuullessaan, että Länsi-Georgiassa pidettiin kokouksia. Siitä lähtien hän matkusti kokouksiin kerran kuussa huolimatta siitä, että ne pidettiin noin 350 kilometrin päässä hänen kotoaan.

Koska viranomaiset vainosivat todistajia eri puolilla Neuvostoliittoa, jotkut todistajat pyrkivät 1960-luvulla muuttamaan alueille, joilla olosuhteet olivat suotuisammat. Yksi heistä oli Vladimir Gladjuk, innokas ja energinen veli. Hän muutti Ukrainasta Zugdidin kaupunkiin Länsi-Georgiaan vuonna 1969.

Georgiaan muuttaneet veljet ja sisaret pitivät kokouksia aluksi venäjän kielellä. Mutta kun kokouksissa säännöllisesti  käyvien georgialaisten määrä kasvoi, tehtiin järjestelyjä niiden pitämiseksi georgian kielellä. Saarnaamis- ja opetustyö oli niin menestyksellistä, että vuoden 1970 elokuussa 12 paikallista kävi kasteella.

Keväällä 1972 Vladimir ja hänen perheensä muuttivat kauemmas länteen, Mustanmeren rannalla sijaitsevaan Suhumin kaupunkiin. Vladimir kertoo: ”Tunsimme olevamme hengellisesti rikkaita ja olimme kiitollisia Jehovalle siitä, että hän siunasi meitä. Paikallinen seurakunta kasvoi hyvin nopeasti.” Tuona keväänä Suhumissa pidettiin ensi kertaa muistonvietto, ja läsnäolijoita oli 45.

Babutsa Džedželava oli ensimmäisiä niistä suhumilaisista, jotka oppivat nopeasti totuuden vuoden 1973 alkupuolella. Babutsa, joka on nykyään yli 90-vuotias,  muistelee: ”Eräänä päivänä näin neljän naisen keskustelevan vilkkaasti. Kaksi heistä oli nunnia ja kaksi – kuten sain myöhemmin tietää – Jehovan todistajia.” Toinen sisarista oli Vladimir Gladjukin vaimo Ljuba ja toinen oli Itta Sudarenko, erittäin innokas ukrainalainen tienraivaaja.

Babutsa muistaa, miltä hänestä tuntui, kun hän sattumalta kuuli keskustelun. ”Kuuntelin korva tarkkana ja imin joka sanan”, hän kertoo. Kuultuaan, että Jumalalla on nimi, hän liittyi heti mukaan keskusteluun ja kysyi, voisiko hän nähdä sen Raamatusta. Babutsalla oli niin paljon kysymyksiä, että keskustelu kesti kolme tuntia.

Babutsa pelkäsi, ettei hän näkisi todistajia uudelleen, ja kysyi siksi: ”Lähdettekö vain tiehenne ja jätätte minut tänne?”

Sisaret vastasivat: ”Ei, emme jätä sinua. Tulemme takaisin ensi lauantaina.”

Babutsan suureksi iloksi nuo kaksi sisarta palasivat seuraavana lauantaina! Hänelle aloitettiin saman tien raamatuntutkistelu. Kun ensimmäinen tutkistelutuokio oli päättymäisillään, Babutsa halusi jälleen varmistaa, ettei hän menettäisi kontaktiaan Jumalan palvelijoihin. Hän ajatteli mielessään: ”Löysin nämä ihmiset. Nyt minun on pidettävä huoli siitä, etten kadota heitä.”

Babutsa sai idean. Hän kertoo: ”Tiesin Ljuban olevan naimisissa, joten kysyin Ittalta, oliko hänkin. Itta vastasi, ettei ollut. ’Muuta sitten minun asuntooni!’ huudahdin. ’Siellä on kaksi sänkyä ja lamppu niiden välissä. Voimme pitää lampun alla Raamattua ja jutella Raamatun opetuksista jopa yöllä!’ ” Itta otti kutsun vastaan ja muutti Babutsan asuntoon.

 Babutsa muistelee tuota aikaa: ”Toisinaan mietiskelin oppimiani asioita yölläkin, niin etten malttanut nukkua. Mieleeni saattoi yhtäkkiä tulla jokin kysymys. Herätin Ittan ja sanoin hänelle: ’Ota Raamattu esiin. Minulla on kysymys.’ Silmiään hieroen Itta vastasi: ’Hyvä on, ystävä rakas.’ Sitten hän avasi Raamatun ja näytti minulle vastauksen.” Vain kolmen päivän kuluttua Ittan muutosta Babutsa oli jo saarnaamassa hyvää uutista!

Babutsalla oli läheinen ystävä, Natela Tšargeišvili. ”Hän oli varakas nainen, ja ajattelin, että se estäisi häntä ottamasta totuutta vastaan, mutta olin onneksi väärässä”, Babutsa kertoo. ”Heti ensimmäinen keskustelumme sytytti hänessä innon totuutta kohtaan.” Pian molemmat kertoivat ahkerasti toivostaan ystävilleen, työkavereilleen ja naapureilleen.