SAARA lopetti työnteon ja käänsi katseensa taivaanrantaan. Palvelijat, tyytyväisinä emäntänsä viisaaseen taloudenpitoon, ahkeroivat edelleen. Toimelias Saara oli itsekin tehnyt oman osansa. Kuvittele mielessäsi, miten hän ajatuksiinsa vaipuneena hieroi kipeitä käsiään. Kenties hän oli juuri saanut korjattua heidän repeytyneen kotitelttansa, jonka karkea vuohenkarvoista kudottu kangas oli ollut vuosia auringon ja sateen armoilla. Tuo haalistunut telttakangas muistutti Saaraa siitä, miten pitkään he olivat eläneet paimentolaisina. Päivä oli vierähtänyt nopeasti, ja illan aurinko kultasi jo maata. Saara katseli odottavasti siihen suuntaan, johon hän oli nähnyt Abrahamin * lähtevän aamulla. Hymy valaisi hänen kauniit kasvonsa, kun hänen aviomiehensä tuttu hahmo näkyi läheisellä kukkulalla.

Oli kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Abraham ja hänen suuri matkaseurueensa olivat ylittäneet Eufratin ja tulleet Kanaaniin. Saara oli tukenut uskollisesti miestään, kun he olivat vaeltaneet kohti tuntematonta. Hän tiesi, että Jehovan tarkoitus oli tuottaa juuri Abrahamin välityksellä aivan erityinen ”siemen” eli jälkeläinen sekä kokonainen kansa. Mutta mikä oli Saaran osa Jehovan tarkoituksessa? Saara on saattanut hyvinkin pohtia, miten Jehovan lupaus voisi toteutua hänen ollessaan Abrahamin vaimo. Hän oli hedelmätön ja nyt jo 75-vuotias. Ei ihme, jos hän oli huolissaan tai jopa hieman kärsimätön.

Mekin saatamme toisinaan miettiä, milloin Jumalan lupaukset toteutuvat. Kärsivällisyyden osoittaminen voi olla haasteellista, etenkin kun odotamme hienon toivomme täyttymistä. Mitä voimme oppia tämän merkittävän naisen, Saaran, uskosta?

Perhe oli hiljattain palannut Egyptistä ja leiriytynyt eräälle ylänköalueelle (1. Mooseksen kirja 13:1–4). Se sijaitsi itään päin Betelistä, jota kanaanilaiset kutsuivat Lusiksi. Tuolta korkealta ylätasangolta Saara näki suuren osan Luvatusta maasta. Hän saattoi katsella kanaanilaisia kyliä ja teitä, joita pitkin oli mahdollista matkustaa kaukaisiin maihin. Mikään, mitä Saara näki, ei kuitenkaan vetänyt vertoja hänen kotikaupungilleen. Hän oli kasvanut aikuiseksi Urissa, mesopotamialaisessa kaupungissa, joka oli 1 900 kilometrin päässä. Saara oli jättänyt taakseen tuon kukoistavan kaupungin toreineen, basaareineen ja muine mukavuuksineen. Hän oli hyvästellyt monet sukulaisensa ja luopunut turvallisesta, viihtyisästä kodistaan, jossa oli voinut olla jopa juokseva vesi. Mutta jos kuvittelemme, että Saara katseli surullisena kohti itää ja haikaili lapsuudenkotinsa mukavuuksia, emme todellisuudessa tunne tätä uskollista Jumalan palvelijaa.

Noin 2 000 vuotta myöhemmin apostoli Paavali puhui Jumalan hengen ohjauksessa Abrahamin ja Saaran uskosta. Hän sanoi: ”Jos he olisivat tosiaan muistaneet jatkuvasti sitä paikkaa, josta he olivat lähteneet, heillä olisi ollut tilaisuus palata.” (Heprealaisille 11:8, 11, 15.) Abraham ja Saara eivät uppoutuneet menneiden muistelemiseen. Jos he olisivat tehneet näin, he olisivat hyvinkin voineet päättää palata kotiin, Uriin. Siellä heillä ei kuitenkaan  olisi ollut mahdollisuutta saada sitä suurta iloa ja kunniaa, jota Jehova heille tarjosi. Muistokin heistä olisi ajan mittaan kadonnut tyystin. Mutta koska he eivät palanneet, heidän vahva uskonsa Jumalan lupauksiin on koskettanut lukemattomien ihmisten tunteita.

Sen sijaan että Saara olisi muistellut menneitä, hän kohdisti katseensa tulevaan. Heidän eläessään paimentolaisina hän tuki miestään. Hän oli mukana purkamassa telttoja, pystyttämässä leiriä uudestaan ja huolehtimassa kaikista eläimistä heidän siirtyessään paikasta toiseen. Myös uusia haasteita ja muutoksia oli edessä. Jehova toisti lupauksensa Abrahamille, mutta Saaran osasta ei vieläkään kerrottu mitään! (1. Mooseksen kirja 13:14–17; 15:5–7.)

Lopulta Saara päätti puhua Abrahamille eräästä suunnitelmasta, jota hän oli kypsytellyt mielessään. Saaran kasvonilmeet kuvastivat ristiriitaisia tunteita, kun hän sanoi miehelleen: ”Jehova on sulkenut minut synnyttämästä lapsia.” Sitten hän epäilemättä ahdistusta tuntien ehdotti Abrahamille, että tämä voisi hankkia lapsia hänen palvelustyttönsä Hagarin kanssa. Vaikka tällainen ehdotus voi nykyään tuntua hyvin omituiselta, tuohon aikaan ei ollut epätavallista, että mies otti itselleen sivuvaimon saadakseen perillisen. * Kenties Saara ajatteli, että näin Jumalan tarkoitus tuottaa kansa Abrahamin välityksellä toteutuisi. Oli miten oli, hän oli valmis tekemään suuren uhrauksen. Miten Abraham suhtautui Saaran ehdotukseen? Raamatun mukaan hän ”kuunteli – – [Saaran] ääntä”. (1. Mooseksen kirja 16:1–3.)

Tarkoittaako tämä, että Jehova oli Saaran ehdotuksen takana? Ei tarkoita. Sen sijaan Saaran ehdotus kertoi hyvin inhimillisestä ajattelutavasta. Hän päätteli vaikeuksiensa johtuvan Jumalasta, eikä hän voinut kuvitellakaan, että Jumalalla olisi ollut asiaan toisenlainen ratkaisu. Vaikka Saaran suunnitelma aiheuttikin tuskaa ja mielipahaa, se todisti, miten ihailtavan epäitsekäs nainen hän oli. Saaran uhrautuvaisuus tekee vaikutuksen erityisesti tänä aikana, jolloin ihmisillä on tapana laittaa omat halunsa kaiken muun edelle. Jos Jumalan tahdon tekeminen on meille tärkeämpää kuin omat tavoitteemme, jäljittelemme Saaran esimerkkiä uskosta.

Ei kulunut kauaakaan, kun Hagar alkoi odottaa Abrahamin lasta. Tämä uusi tilanne sai Hagarin ehkä kuvittelemaan, että hän oli nyt Saaraa tärkeämmällä sijalla. Siksi Hagar alkoi halveksia emäntäänsä. Mikä isku lapsettomalle Saaralle! Abrahamin luvalla ja Jumalan sallinnalla Saara ojensi Hagaria tavalla, jota Raamattu ei kerro. Hagar  synnytti pojan, Ismaelin, ja vuodet vierivät. (1. Mooseksen kirja 16:4–9, 16.) Seuraavan kerran kun Raamattu kertoo Jehovan puhuneen heille, Saara oli 89-vuotias ja hänen aviomiehensä 99-vuotias. He saivatkin uskomattomia uutisia!

Jehova Jumala vakuutti ystävälleen Abrahamille jälleen, että tämä saisi paljon jälkeläisiä. Jumala myös antoi hänelle uuden nimen. Hänet oli tunnettu nimellä Abram, mutta tästä lähtien häntä alettiin kutsua Abrahamiksi, joka tarkoittaa ’väkijoukon (paljouden) isää’. Ja nyt – ensimmäistä kertaa – Jehova kertoi, mikä tulisi olemaan Saaran osa. Hänen aikaisempi nimensä Saarai, jonka merkitys on saattanut olla ’riitaisa’, muutettiin meille tuttuun muotoon Saara. Uusi nimi merkitsi ’ruhtinatarta’! Jehova selitti Abrahamille, miksi hän valitsi tuon nimen tälle arvostetulle naiselle: ”Minä olen siunaava häntä ja myös annan sinulle hänestä pojan; niin, olen siunaava häntä, ja hänestä on tuleva kansakuntia; hänestä tulee kansojen kuninkaita.” (1. Mooseksen kirja 17:5, 15, 16.)

Jehovan lupaus jälkeläisestä, joka toisi siunauksia kaikille kansakunnille, toteutuisi Saaran pojan kautta. Jumalan valitsema nimi tuolle pojalle oli Iisak, jonka merkitys on ’nauru’. Kun Abraham kuuli Jehovan tarkoituksesta siunata Saaraa niin että tämä saisi lapsen, hän ”lankesi kasvoilleen ja nauroi” (1. Mooseksen kirja 17:17). Hän oli hämmästynyt ja haltioissaan (Roomalaisille 4:19, 20). Entäpä miten Saara reagoisi?

Jonkin ajan kuluttua kolme tuntematonta miestä saapui Abrahamin teltalle. Vaikka päivä oli kuumimmillaan, tämä iäkäs pariskunta alkoi kiireesti tehdä järjestelyjä saadakseen vieraat tuntemaan itsensä tervetulleiksi. Abraham sanoi Saaralle: ”Pidä kiirettä! Hae kolme sea-mittaa hienoja jauhoja, sotke taikina ja tee pyöreitä leipiä.” Tuohon aikaan vieraiden hyväksi nähtiin paljon vaivaa. Abraham ei jättänyt kaikkea työtä vaimolleen vaan viivyttelemättä teurasti nuoren sonnin ja valmisti muutakin ruokaa ja juomaa. (1. Mooseksen kirja 18:1–8.) Nuo ”miehet” osoittautuivat Jehovan enkeleiksi! Todennäköisesti tämä tapaus mielessään apostoli Paavali kirjoitti: ”Älkää unohtako vieraanvaraisuutta, sillä sitä osoittamalla jotkut ovat tietämättään pitäneet vierainaan enkeleitä.” (Heprealaisille 13:2.) Voisimmeko me jäljitellä Abrahamin ja Saaran erinomaista esimerkkiä vieraanvaraisuudesta?

Yksi enkeleistä toisti Abrahamille Jumalan lupauksen siitä, että Saara saisi pojan. Saara oli teltassaan, poissa näkyvistä, mutta kuunteli keskustelua. Ajatus lapsen saamisesta hänen iässään tuntui niin kummalliselta, ettei hän voinut hillitä tunteitaan. Hän alkoi nauraa itsekseen ja ihmetellä, voisiko hän ”näin kuihtuneena” saada lapsen, kun hänen ”herransakin on vanha”. Enkeli oikaisi Saaraa esittämällä suoran kysymyksen: ”Onko mikään liian poikkeuksellista Jehovalle?” Saaran reaktio oli hyvin inhimillinen. Säikähtäneenä hän puolusteli: ”En minä nauranut!” Enkeli vastasi: ”Ei ole niin, kyllä sinä nauroit!” (1. Mooseksen kirja 18:9–15.)

Se että Saara nauroi, ei ollut kuitenkaan osoitus uskon puutteesta. Raamatussa sanotaan: ”Uskon vaikutuksesta sai itse Saarakin voimaa tulla raskaaksi siemenestä, vaikka hän oli ohi ikärajan, koska hän piti uskollisena häntä, joka oli luvannut.” (Heprealaisille 11:11.) Koska Saara tunsi Jehovan, hän tiesi, että tämä pystyisi täyttämään minkä tahansa tekemänsä lupauksen. Kukapa meistä ei tarvitsisi lisää samanlaista uskoa? Kun pyrimme hankkimaan tietoa Raamatun Jumalasta ja opimme tuntemaan hänet paremmin, havaitsemme, että Saaran uskolle oli perusteet. Jehova on ehdottoman uskollinen, ja hän täyttää jokaisen lupauksensa. Joskus hän saattaa tehdä sen jopa niin yllättävällä tavalla, ettemme voi muuta kuin nauraa häkeltyneenä.

Lopultakin, 90-vuotiaana, Saara koki sen, mitä hän oli koko aikuisikänsä hartaasti toivonut. Hän sai pojan rakkaan aviomiehensä kanssa. Abraham, joka oli jo 100-vuotias, antoi lapselle nimen Iisak eli ’nauru’ niin kuin Jumala oli käskenyt. Voimme hyvin kuvitella, kuinka Saaran uupuneilla kasvoilla loisti hymy hänen sanoessaan: ”Jumala on antanut  minulle aiheen iloon ja nauruun, ja jokainen, joka tästä kuulee, iloitsee ja nauraa minun kanssani.” (1. Mooseksen kirja 21:6, Kirkkoraamattu 1992.) Tämä ihmeellinen lahja Jehovalta tuotti Saaralle iloa koko hänen loppuelämänsä ajan. Se toi kuitenkin mukanaan myös painavia vastuita.

Iisakin ollessa viisivuotias perhe piti hänen vieroittamisensa kunniaksi juhlan. Kaikki ei silti ollut hyvin. Raamatun mukaan ”Saara huomasi” Ismaelin käyttäytyvän huolestuttavalla tavalla. Tämä 19-vuotias Hagarin poika teki pienestä Iisakista pilaa. Se ei ollut pelkkää hyväntahtoista kiusoittelua, sillä myöhemmin Jumala ohjasi apostoli Paavalin kirjoittamaan, että Ismael vainosi velipuoltaan. Saara tajusi, että kiusaaminen oli vakava uhka Iisakin hyvinvoinnille. Iisak oli enemmän kuin vain hänen poikansa; tällä oli tärkeä osa Jehovan tarkoituksessa. Siksi Saara keräsi rohkeutensa ja vaati Abrahamia lähettämään Hagarin ja Ismaelin pois. (1. Mooseksen kirja 21:8–10; Galatalaisille 4:22, 23, 29.)

Miten Abraham suhtautui Saaran vaatimukseen? Raamattu kertoo: ”Abrahamille tämä hänen poikaansa koskeva asia osoittautui hyvin epämieluiseksi.” Abraham oli hyvin kiintynyt Ismaeliin, ja isälliset tunteet sumensivat hänen arvostelukykynsä. Koska Jehova näki tilanteen kirkkaasti, hän puuttui asiaan. Raamatun kertomus jatkaa: ”Silloin Jumala sanoi Abrahamille: ’Älköön sinulle olko epämieluista mikään, mitä Saara sanoo sinulle pojasta ja orjattarestasi. Kuuntele hänen ääntään, koska Iisakin välityksellä tulee se, mitä kutsutaan sinun siemeneksesi.’ ” Jehova vakuutti Abrahamille, että Hagarista ja Ismaelista pidettäisiin huolta. Uskollinen Abraham toimi Jehovan sanojen mukaisesti. (1. Mooseksen kirja 21:11–14.)

Saara oli selvästikin hyvä vaimo, joka täydensi miestään. Hän ei kertonut Abrahamille vain sitä, mitä tämä halusi kuulla. Havaitessaan ongelman, joka saattaisi vaikuttaa heidän perheeseensä ja tulevaisuuteensa, hän puhui siitä avoimesti miehelleen. Saaran suoruus ei ollut osoitus epäkunnioituksesta. Itsekin naimisissa ollut apostoli Pietari mainitsi Saaran erinomaisena esimerkkinä vaimosta, joka kunnioitti miestään syvästi. (1. Korinttilaisille 9:5; 1. Pietarin kirje 3:5, 6.) Ongelmasta vaikeneminen olisi ollut epäkunnioittavaa, sillä Abraham ja koko perhe olisivat voineet joutua maksamaan siitä kovan hinnan. Saara siis ilmaisi rakkautta puhumalla suoraan, kun se oli tarpeellista.

Monet vaimot arvostavat Saaran esimerkkiä, koska se auttaa heitä kommunikoimaan rehellisesti ja kunnioittavasti puolisonsa kanssa. Toisinaan jotkut vaimot saattavat kylläkin toivoa, että Jehova puuttuisi asioihin niin kuin Saaran tapauksessa. Kaikesta huolimatta he pyrkivät jäljittelemään Saaran huomattavaa uskoa, rakkautta ja kärsivällisyyttä.

Vaikka tämä rakastettava nainen sai itse Jehovalta nimen, jonka merkitys on ’ruhtinatar’, hän ei odottanut kuninkaallista kohtelua. Ei siksi mikään ihme, että kun Saara 127-vuotiaana kuoli, ”Abraham meni valittaen suremaan Saaraa ja itkemään häntä” (1. Mooseksen kirja 23:1, 2). * Abraham kaipasi rakasta ”ruhtinatartaan” hyvin paljon. Epäilemättä myös Jehova Jumala kaipaa tätä uskollista naista ja haluaa palauttaa hänet eloon paratiisimaan päälle. Ikuinen, onnellinen elämä odottaa Saaraa – ja kaikkia niitä, jotka jäljittelevät hänen uskoaan. (Johannes 5:28, 29.)